Jo pitkään minulla on ollut tunne, että minussa on jotain vialla. Tai en tiedä, ja sehän tässä kai suurin ongelmani onkin. On kuin pääni sisällä asuisi pieniä olentoja, jotka käyvät jatkuvaa valtataistelua mielestäni. Yksi niistä sanoo yhtä ja toinen toista ja jotenkin minun täytyisi osata päättää, kuka niistä on oikeassa. Välillä Epätoivo iskee muita kanveesiin ja ottaa vallan, joskus taas Järki (?) onnistuu sysäämään Itseinhon ja kaiken kyseenalaistavan Epävarmuuden pieneen kaappiin, josta niiden äänet vielä kuuluvat, mutta niin heikkoina, ettei niihin tarvitse kiinnittää huomiota. Itsevarmuus on tainnut olla jo pitkän aikaa koomassa kompastuttuaan liian monta kertaa omiin ja muiden jalkoihin.
Joskus, kuten juuri tällä hetkellä, tuntuu että ne kaikki vain väsyvät, enkä tunne tai jaksa ajatella enää mitään. Pahimpina hetkinä toivon juuri tätä, mutta nyt tahtoisin tuntea ihan mitä tahansa, yritän herätellä Itseinhoa ja Epätoivoa, ne kun tuntuvat olevan kärkkäimpiä kuiskimaan korvaani. Eivät ne jaksa herätä.
Mutta saatanhan olla täysin normaalikin. Enhän tiedä, millaista muiden päiden sisällä on. Ehkä jokainen taistelee samanlaisten olentojen kanssa päivittäin, osa vain osaa pistää niille paremmin vastaan ja harvoilta se kai näkyy ulospäin.
Aivan oikeasti, jos Järki päästetään taas puhujankorokkeelle hetkeksi, pelkään olevani vähintäänkin lievästi masentunut ja muutenkin ongelmainen. Sitä kulkee perheessäkin, ei kai se mahdotonta ole. Tiedän, että yksi hyvä vaihtoehto voisi olla terapia. Mutta en halua. En minä kuitenkaan täysin toimintakyvytön ole, tulen toimeen yhteiskunnassa ja olen oppinut elämään ongelmieni kanssa. (Vaikka joku saattaisikin väittää, että niiden sysääminen sinne pieneen kaappiin mielen perälle, ei ole paras tapa elää niiden kanssa.)
En oikeastaan edes usko, että tästä pystyy suoranaisesti parantumaan, se on vain luonteenpiirre. Eroon siitä tahtoisin kuitenkin, en vain tiedä miten, eikä minulla ole voimia yrittää.
Tämä on minun yritykseni tehdä asialle jotain; oma terapiani, jolla selventää päätä. Kirjoitan kaiken ylös ja toivon sen jälkeen näkeväni asioita hieman selvemmin. Ja julkistaa tämän tahdon, jotta oikeasti yrittäisin kertoa kaiken niin, että ulkopuolisetkin ymmärtäisivät hieman.
Luin juuri City-lehdestä jutun masennuksen itsehoidosta ja mielestäni seuraava lause oli aika osuva: ”Tutkimusten mukaan masentuneet ovat realisteja ja terveet elävät optimismin harhassa.” Juuri sellaiseksi minä oloni aina välillä tunnen; miten voisin olla onnellinen, kun ympäröivä maailma on mitä on ja omatkin kykyni tehdä elämälleni jotain ovat rajalliset?
Joku voisi sanoa, ettei harhassakaan eläminen mikään hyvä vaihtoehto ole, mutta itse ottaisin sen vaihtoehdon silmänräpäyksessä.
